puh. + 358 9 6803 120 · toimisto@apollonia.fi
Käyttäjätunnus (sähköpostiosoite):  Salasana:  › Salasana hukassa? Pyydä uusi täältä
› Kirjaudu sisään

Ikääntyvän hampaiden säästäminen ei aina kannata

Ikääntyvän potilaan hammashoidossa tulisi jo varautua vanhuuden tuloon, toteaa EHL, LL Tanja Ketola-Kinnula. Vakavista perussairauksista kärsivälle ja kenties laitoshoidossa olevalle vanhukselle suun infektiot ovat suuri riski, ja niiden hoitamismahdollisuudet kaventuvat terveyden heiketessä.

Perusterveen, toimintakyvyltään hyvän ikäihmisen hammashoito noudattaa samoja perusperiaatteita kuin työikäisen. Väestön ikääntyessä ja hampaattomuuden vähentyessä hammaslääkärin tuoliin istuu kuitenkin entistä useammin vakavia perussairauksia omaava, heikkokuntoinen vanhus. Tällainen potilas on usein haaste niin hammaslääkärin tiedoille, taidoille kuin ajankäytöllekin.

Jo kattavien esitietojen saaminen esimerkiksi dementoituneelta tai tämän saattajalta voi olla vaikeaa – niin tärkeitä kuin ne olisivatkin.
– Krooniset perussairaudet, immunosuppressiviset lääkitykset ja korkea ikä heikentävät immuniteettia ja altistavat potilaan mm. infektioille, Ketola-Kinnula muistuttaa.
Immuunipuutoksesta kärsivän potilaan odontogeenisen infektion diagnosointi voi olla vaikeaa, sillä klassisia tulehduksen merkkejä ei ehkä esiinny tai ne jäävät heikoiksi. Jonkin saatetaan huomata olevan vialla vasta, kun infektio yleistyy ja vanhus muuttuu sekavaksi tai kaatuu.

Huonohampaisilla ikäihmisillä on kohonnut riski etäinfektioon ja pneumoniaan, joka on vanhusten yleinen välitön kuolinsyy. Suun sairaudet voivat toimia myös ateroskleroosin ja reuman initiaattoreina tai riskitekijöinä. Lisäksi ne vaikeuttavat reuman ja diabeteksen hoitamista.  
Ketola-Kinnulan mukaan tämän päivän hammashoidossa niitetään nyt hyvinä hammasterveysvuosina kehittyneen, hampaita säästävän hoitokulttuurin satoa.
– Vanhusten suusta löytyy paljon huonoja juurihoitoja ja loppuun paikattuja kruunuja, joilla ei pysty pureskelemaan tai edes haukkaamaan. Samalla suussa on usein kuivuuden aiheuttama juurikaries ja muita riskitekijöitä, joissa jo sinänsä olisi riittämiin hoidettavaa.
Ketola-Kinnula toteaa, että monen vanhuksen kohdalla olisi tarvittu radikaalimpia päätöksiä ennen vanhuusikää. Joskus paras hoito sekä yleisterveyden että resurssien näkökulmasta on perusteellinen infektiofokussaneeraus.

Avohoidossa toteutettu saneeraus kuitenkin edellyttää, että potilas on riittävän hyväkuntoinen. Ennen toimenpidettä täytyy arvioida kardiovaskulaarinen kunto, mahdolliset ongelmat veren hyytymisessä sekä mahdollinen immunosuppressio.
– Esimerkiksi hoitokodissa asuvalla, liikuntakyvyltään heikolla sepelvaltimopotilaalla ei ehkä ole vuosiin ollut rasitukseen liittyvää rintakipua. Mutta kun hän tulee hammasoperaatioon jännittyneenä ja saa puudutteen mukana adrenaliinia, saattaa sydän joutua todella koville.

Hoitokelpoisuuden arvioinnissa on aina muistettava myös potilaan henkinen kunto ja voimavarat. Potilaan tulee ymmärtää jälkihoito-ohjeet ja pärjätä kotona hoidon jälkeen.
Monet sairaiden vanhuspotilaiden kirurgiset toimenpiteet kuuluisivatkin erikoissairaanhoitoon.
– Totuus on kuitenkin, että kaikkia vanhuksia ei voi lähettää terveyskeskuksista eteenpäin hoidettaviksi.
Iäkästä ja sairasta potilasta hoidettaessa korostuvat toimintakyvyn ja pärjäämisen ylläpitäminen mahdollisuuksien mukaan.  Useimmiten täysin puhdas suu tai virheettömästi toimiva purenta eivät ole realistisia tavoitteita, ja tavoitteista tulisikin keskustella potilaan ja omaisten kanssa. Käytännössä hammaslääkäri joutuu usein valitsemaan monesta huonosta vaihtoehdosta vähiten huonon.
– Tästä syystä hyväkuntoisenkin henkilön vanhuuteen pitäisi varautua jo keski-iän hammashoidossa.

Laura Kimari, Hammaslääkärilehti 1/2013

Lähde: EHL, LL Tanja Ketola-Kinnulan luento ”Miten korkea ikä ja yleisterveys vaikuttavat hoitopäätökseen?” Hammaslääkäripäivillä 17.11.2012.