puh. + 358 9 6803 120 · toimisto@apollonia.fi
Käyttäjätunnus (sähköpostiosoite):  Salasana:  › Salasana hukassa? Pyydä uusi täältä
› Kirjaudu sisään

Timo Närhi: Implanttihoitoa saa moni – mutta ovatko riskit hallinnassa?

Hammasimplanttien käyttö on proteettisissa hoidoissa yleisesti hyväksytty menetelmä. Implantin välitön kiinnittyminen ympäröivään luurakenteeseen, osseointegraatio, on onnistuneen hoidon ehdoton edellytys. Termin osseointegraatio lanseerasi 1970-luvun lopussa P-I Brånemarkin tutkimusryhmä, ja siitä lähtien hammasimplantteja on kehitetty aktiivisesti. Aiemmin käytettiin sileäpintaisia implantteja, joiden osseointegraatio edellytti huolellista potilasvalintaa ja tarkan kirurgisen protokollan noudattamista. Joissakin tapauksissa implanttien hankkimiseen tarvittiin lupa, joka edellytti implanttivalmistajan järjestämän kurssin suorittamista.

Modernien hammasimplanttien rakenne ja erityisesti niiden pintaominaisuudet mahdollistavat osseointegraation yhä haastavammissa olosuhteissa. Implanttien selviytymisennuste kymmenen vuoden seurannassa on yli 90 %, hyvissä olosuhteissa jopa lähes 100 %. Implanttihoitoja tehdäänkin koko ajan enemmän: implanttien myynti lisääntyy vuosittain 12 %, ja globaalisti myynnin arvon arvellaan kasvavan 13 miljardiin dollariin vuoden 2023 aikana.

Hampaattomuus on selvästi vähentynyt, ja moni hoidossamme oleva potilas ikääntyy omat hampaat suussaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yksittäisten hammaspuutosten hoidolle olisi tarvetta. Yhä useampi menettää vanhemmalla iällä purentatoiminnan kannalta tärkeitä hampaita ja toivoo kiinteää hoitoratkaisua. Uusien materiaalien ja hoitomenetelmien ansiosta implanttikiinnitteinen kruunu tai siltaproteesi onkin myös iäkkäille potilaille usein purennan kannalta paras vaihtoehto.

Valitettavasti kerran saavutettu hyvä osseointegraatio ei välttämättä ole elinikäinen. Hammasimplantit ovat suun olosuhteissa jatkuvasti alttiina bakteeribiofilmin aiheuttamalle mukosiitille, joka johtaa pahimmassa tapauksessa luuta tuhoavaan peri-implantiittiin. Modernien implanttien huono puoli on niiden heikko puhdistettavuus: karhennetun implanttipinnan puhdistaminen on äärimmäisen hankalaa, ja vaikeaa on myös kerran menetetyn luuliitoksen saavuttaminen.

Peri-implantiitin tärkeimmät riskitekijät siis tunnetaan, mutta niitä ei aina huomioida hoitoja suunniteltaessa. Moni peri-implantiitti olisi voitu välttää huolellisella potilasvalinnalla. Tämäkään ei tosin takaisi potilaille infektiovapaata tulevaisuutta: toimintakyvyn ja omahoidon heikkeneminen lisäävät erityisesti iäkkäimpien potilaidemme alttiutta biofilmin aiheuttamille suusairauksille, peri-implanttialueen sairaudet mukaan lukien.

Samaan aikaan kun tutkijat ja alan teolliset toimijat kehittävät implanttihoitoja yhä laajemman potilaskunnan saavutettaviksi, kehitystyön toivoisi ohjautuvan suuntaan, jossa implanttihoitojen tulehduksellisia komplikaatioita kyettäisiin ehkäisemään ennalta.

Moni tutkijaryhmä pyrkii toki kehittämään uusia hoitomenetelmiä implanttien aiheuttamien tulehdusten hoitamiseksi, mutta on myös hyvä pohtia, pitäisikö implanttihoitoja tehtäessä edelleen käyttää samoja – nykyistä tiukempia – kriteereitä, jotka olivat käytössä näiden hoitojen alkuvuosina.

Timo Närhi
Protetiikan ja purentafysiologian professori, Turun yliopisto

Teksti on julkaistu Hammaslääkärilehden 5/2022 pääkirjoituksena 8.4.2022.