1960- ja –70-luvuilla ehkäisevän terveydenhuollon mallimaana tunnetun Suomen terveydenhuolto on nyt kriisissä, toteaa tutkimusprofessori Matti Rimpelä. Hänen mukaansa Suomi tarvitsee yksilökeskeisen sairaanhoidon rinnalle kipeästi yhteisösuuntautunutta, kokonaisvaltaista väestöterveyden edistämistä.
– 1800-luvulta alkaen 70-luvun alkuun Suomessa vallitsi vahva poliittinen konsensus siitä, että väestön tuli olla tervettä ja toimintakykyistä, Rimpelä toteaa. – 40–50-luvuilla meillä oli todennäköisesti parhaiten koulutettu kätilö- ja terveyssisarkunta maailmassa.
70-luvun alussa kansainvälinen lääketiede oli kehittynyt niin, että terveysinstituutioiden huomion keskipiste voitiin siirtää tartuntatautien ehkäisystä kroonisten vanhenemistautien ehkäisyyn ja hoitoon.
– Suomessa todettiin, että ehkäisevää kansan- eli väestöterveystyötä, erityisesti terveydenhoitoa, oli tehostettava.
Ensimmäinen suunnitelma terveyskeskuksesta valmistui vuonna 1969. Toiminnan oli tarkoitus rakentua paikallisten terveydenhoitajien varaan, jotka paneutuisivat kukin oman vastuuväestönsä sosiaalisiin ja terveydenhoidollisiin ongelmiin.
– 1972 säädetyn kansanterveyslain myötä luotu terveyskeskusjärjestelmä kuitenkin käytännössä irtautui sosiaalisista yhteisöistä, sillä laista puuttui velvoite seurata oman väestön terveydentilaa ja vastata sen tarpeisiin.
Aluksi ehkäisevä terveydenhoito kuului terveyskeskusten ydintoimintaan sairaanhoidon ohella, ja esimerkiksi terveystarkastukset ja terveyskasvatus aloitettiin pian.
– Väestövastuusovellutusten käyttöönotto oli toki hyvä asia sinänsä, mutta se rapautti terveysneuvonnan ja ehkäisevän työn johtamisen. Kehittämisen painopiste siirtyi lääkäreiden vastaanottotoimintaan, ja terveydenhoitajatyön erityisluonne unohtui.
Rimpelän mukaan pienessä Suomessa ei koskaan kehittynyt kunnollista väestöterveys (public health school) -instituutiota.
– Meillä ei luotu väestöterveystyön pohjaksi omaa teoreettis-käsitteellistä mallia, vaan työn periaatteet määritteli laki. Nykymuotoinen terveyden edistäminen (WHO:n määrittelemä ”health promotion”), rantautui sekin Suomeen 80-luvulla hallinnon, ei oman tutkimus- ja kehittämistyön, kautta.
70-luvulla maailmalla ja vähitellen myös Suomessa alettiin käydä kriittistä keskustelua terveydenhuollon roolista ja sen vaikuttavuudesta.
– Kritiikin juuret ovat Yhdysvalloissa, jossa terveydenhuolto haluttiin vapauttaa kansanterveysvastuusta bisneksen teolle. Keskustelu tulee jatkumaan vastakin, sillä sairaanhoito on tuottava sijoituskohde ja tutkimuksia terveydenhuollon kokonaisvaikutuksista on tehty erittäin vähän.
90-luvulle tultaessa alkoi sitten lama.
– 1993 lakkautettiin valtakunnallinen kansanterveystyön suunnittelu- ja valvontajärjestelmä, ja sen myötä hävisi sekä kuntien velvollisuus seurata omaa kansanterveystyötään että valtion mahdollisuus vaikuttaa siihen. Nykyään meillä ei enää olekaan koko maan kattavaa terveydenhoidon toimeenpanorakennetta, vaan ainoastaan sairaanhoidon toimeenpanorakenne.
Rimpelän mukaan väestöterveyden edistäminen onkin nykyterveydenhuollossa henkilöstön harrastuneisuuden varassa.
– Tehokkaimmin toteutettu ehkäisevän terveydenhuollon muoto on ehkäisevä lääkehoito, joka nielee suuren osan resursseista. Voi pohtia, miten paljon hyötyä tuottaisi sama raha sijoitettuna esimerkiksi terveydenhoitajien, ravitsemusneuvojien ja terveystarkastajien palkkaamiseen ja työnkuvien kehittämiseen.
Rimpelän käsityksen mukaan edelleen paraneva kansanterveytemme on menneiden vuosikymmenten hyvinvointipolitiikan ja terveydenhuollon kehityksen tulosta.
– 2000-luvun alun politiikan vaikutukset näkyvät kuitenkin jo nyt pienissä lapsissa.
Professori varoittaakin, että suunnanmuutos on välttämätön.
– Tarvitsemme yksilökeskeisen sairaanhoidon rinnalle julkisesti johdetun, yhteisösuuntautuneen terveydenhuoltostrategian, jossa ehkäisevä väestöterveystyö nähdään investointina, ei kulueränä. Keskiössä voisi olla yhteisönsä tunteva terveydenhoitaja, jonka osaaminen ja tehtävä uudistettaisiin vastaamaan 2000-luvun haasteita.
Laura Kimari, Hammaslääkärilehti 11/2012
Lähde: Tutkimusprofessori Matti Rimpelän luento ”Terveydenhoidosta terveyden edistämiseen 1900-luvulla: Miten vastaamme 2000-luvun haasteisiin?” Apollonian kansanterveysjaoston kesäseminaarissa 30.8.2012.