Kolme vuotta sitten Suomen Akatemia esitteli lääke- ja terveystieteiden eri alojen – muiden muassa hammaslääketieteen – vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia Suomessa. Josko positiivisiakin asioita löytyi, niin pitempi lista syntyi tilanteen heikkouksista ja uhkista. Näistä haluaisin nostaa esille erityisesti nuorten tutkijoiden puutteen, sillä raportin mukaan vain yksi prosentti valmistuneista hammaslääkäreistä hakeutuu tutkimustyöhön. Yhtenä syynä saattaa olla samaisessa listassa mainittu opiskelijoiden ja vastavalmistuneiden tutkimusinnon hiipuminen kliinisen työn vetäessä pitemmän korren.
Rohkeasti tutkijanpolulle
Nuoria tutkijoita kuitenkin tarvitaan. Tutkimusryhmään hakeutuminen ja tutkijaksi päätyminen voi olla pitkään jatkuneen kiinnostuksen synnyttämä päätös tai joskus jopa sattuman avittama tulos, kuten kirjoittajalle aikanaan kävi. Ehkäpä tänäkin vuonna jokunen perustutkintoaan suorittava saa tutkimuskärpäsen puraisun jo syventävän projektinsa innoittamana, mikä ennemmin tai myöhemmin saisi aikaan sitoutumisen pitkäjänteiseen tutkimustyöhön.
Utelias mielenlaatu ja into tiedon hankkimiseen ovat tutkijaksi aikovalle kullanarvoisia ominaisuuksia. Muita avuja ovat sinnikkyys, kyky sietää epämukavuutta, mutta myös tietynlainen luottamus asioiden järjestymiseen. Kivikkoinen polku siis tiedossa, vaikka kyllä sieltä paljon riemukkaita hetkiäkin löytyy.
Apurahakisa tutuksi
Kun tutkijanpolulle sitten astuu, pian eteen tulee kysymys, mistä löytyy rahoitusta tutkimuksen tekemiseen. Tutkimusrahoituksen hankkiminen on elinehto, jos silmissä häämöttää tohtorintutkinto ja ylipäätään hommassa aikoo menestyä. Harva on niin onnekas, että palkkapaikka ja niihin leivotut tutkimusfasiliteetit olisivat odottamassa. Toisaalta osa ei ole edes halukas kokoaikaiseen tutkimustyöhön. Sekin sujuu, sillä hammaslääkärin ammatti tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia työn rytmittämiseen ja joustoihinkin. Monet tutkimuksesta kiinnostuneet ovat ratkaisseet asian niin, että käyttävät osan ajastaan tutkimuksen tekemiseen, kun taas osa ajasta kuluu potilaita hoitaessa. Tämä toki hidastaa vauhtia, ja kolmen-neljän vuoden sijasta tohtorinhatun saamiseksi kuluu luonnollisesti enemmän aikaa. Apurahahakujen aikataulut tulevat tutuiksi – syksyllä on sen ja sen säätiön haku ja keväällä taas on toiset rahoittajat odottamassa hakemuksia. Jos onni on myötä, niin rahaa saattaa tulla, mutta sitten ongelmana on, että rahasummat eivät päätä huimaa ja rahoituskaudetkin ovat lyhyitä. Niinpä tutkimusrahoitusta on haettava jatkuvasti, jotta pienistä puroista saadaan kartutetuksi tutkimukseen tarvittavat varat.
Merkittävän suuruista apurahoitusta tarjoavat lähteet ovat kovin rajalliset ja silloinkin kovasti kilpaillut. Apollonian vuotuinen apurahakisa (mukana myös Hammaslääketieteen Säätiö ja Hammaslääkärijärjestöjen yhteisrahasto) tarjoaa oikeastaan ainoan suoraan hammaslääketieteeseen korvamerkityn tutkimusrahoituksen. Kun nykyinen, poikkeavan pitkään jatkunut talouskriisi on kurittanut rahoittajan sijoituksia, niin se on supistanut jaossa olevaa rahapottia. Esimerkiksi aiemmin Apollonian matka-apurahaa oli mahdollisuus hakea vuosittain kansainväliseen kokousmatkaan. Nyt matka-apurahoja pystytään harmillisesti jakamaan vain joka toinen vuosi. Kuitenkin tutkijalle omien tutkimustulosten raportointi ja samalla verkostoituminen muiden saman alan tutkijoiden kanssa on paitsi hauskaa myös hyödyllistä. Parhaimmillaan kontaktit säilyvät ja tuottavat aikanaan hedelmällistä yhteistyötä tutkimuksen saralla.
Eija Könönen
Kirjoittaja työskenteli valmistumisensa jälkeen 10 vuotta kokopäiväisenä kliinikkona Helsingissä ja päätyi sen jälkeen tutkimustyöhön mikrobien pariin. Nykyään hän toimii parodontologian professorina Turun yliopistossa sekä FINDOS-Turku -tohtoriohjelman johtajana ja Scandinavian Division of IADR:n (NOF) presidenttinä.