Digitaaliteknologian yleistyminen muutti intraoraalikuvantamisen rutiinit. Röntgenkuvaaminen, kuvan tarkastelu ja arkistointi sekä laadunvalvonta poikkeavat filmikuvantamisen käytännöistä. HLT, hammaslääketieteelliseen radiologiaan erikoistuva hammaslääkäri Walter Koskinen kertoi TKHLY:n kesäluentopäivillä, miten digitaalinen kuvantaminen on vastannut odotuksiin ja mitä kuvantamisessa tulisi huomioida.
Ajansäästö oli yksi digitaalikuvantamiseen kohdistuneista odotuksista. Digitaalikuva on nopeammin käytettävissä katseluun, koska aikaa vievää kehitysprosessia ei tarvita. On kuitenkin vaikea arvioida kokonaisajan säästöä, kun kuvan jälkikäsittelyyn kuluva aika huomioidaan.
Potilaan saama säteilyannos saattaa olla pienempi kuin filmikuvantamisessa, mutta erot ovat osoittautuneet oletettua pienemmiksi. Yksittäiseen kuvan säteilyannos on pienempi käytettäessä suoradigisensoria, kuvalevyjärjestelmillä sädeannokset ovat keskimäärin hieman tätä suurempia ja ero nopeimpiin filmeihin voi järjestelmästä riippuen olla pieni. Lisäksi Koskisen sanoin ”digikuvantaminen saattaa olla liiankin helppoa” eli kynnys kuvaukseen on alentunut, jolloin kokonaisannos voi olla jopa suurempi.
Hammaslääkärit ottavat tutkimusten mukaan enemmän digiröntgenkuvia kuin filmikuvia. Myös uusintakuvia otetaan enemmän. On todettu, että digikuvissa on enemmän asetteluvirheitä. Koskinen suositteleekin pidikkeiden käyttöä. Asetteluvirheiden taustalla saattaa olla myös potilaan kokema epämukavuus: suoradigisensorit ovat paksumpia kuin filmit, kuvalevyt ovat fyysisiltä mitoiltaan filmien luokkaa, mutta niissä suojamuovin reunat voivat tuntua epämukavilta.
Digikuvan odotettiin kärsivän filmikuvaa vähemmän valotusvirheistä. Pääsääntöisesti näin onkin: tutkimukset osoittavat, että kaikki suoradigitaalijärjestelmät eivät salli suuria valotusvirheitä. Kuvalevyt ovat vähemmän herkkiä valotusvirheille, toisaalta niitä käytettäessä saatetaan huomaamatta käyttää liian suuria valotusaikoja, jolloin sädeannos kasvaa.
Digikuvien arkistointi on kätevää verrattuna filmikuviin. Kovalevytila on edullista ja kuvat onkin syytä säilyttää alkuperäisessä muodossa. Kuvadatan pakkaamista (häviötöntä tai häviöllistä) tutkittiin digitaalikuvantamisen alkuaikoina laajasti diagnostiikan kannalta, mutta juuri säilytystilan edullisuuden vuoksi se ei nykyään ole enää järkevää.
Digitaalikuvantaminen toi mukanaan myös ongelmia, joita ei osattu odottaa. Kuvareseptorien kuluminen ja vaurioituminen lyhentää niiden käyttöikää ja vaikuttaa myös digikuvantamisen kustannustehokkuuteen. Tavanomaiset kuvareseptorin suojakuoret vuotavat noin puolessa tapauksista, eikä tiedetä, missä määrin sensorit kestävät pyyhkimistä desinfiointiaineilla. Myös kontaminaation vaara on suurempi kuin kertakäyttöisillä filmeillä.
Asianmukainen diagnosointi digikuvasta vaatii optimaaliset katseluolosuhteet, jotka eivät useinkaan toteudu hoitohuoneessa, jonka valaistus on suunniteltu potilastyöhön ollen näin selvästi liian kirkas kuvien tulkintaan. Erityisesti on huomioitava, että monitorit menettävät tehoaan käytön myötä, ja näytön riittävä erotuskyky tulisikin säännöllisesti varmistaa testikuvin.
Ani Lakoma, Suomen Hammaslääkärilehti 9/2010
Lähteet:
Wenzel A, Møystad A. Work flow with digital intraoral radiography: a systematic review. Acta Odontol Scand 2010; 68: 106–14
HLT, erikoistuva hml Walter Koskisen luento “Mitä huomioitava digitaalisessa röntgenkuvantamisessa?” TKHLY:n kesäluentopäivillä 11.6.2010