Terveessä parodontiumissa hampaan säilymisprosentti on noin 100 % 50 vuoden aikana, mutta sairastuneen parodontiumin hampaissa se laskee 92–93 %:iin. Implantilla se on 82–94 % 10 vuoden aikana. Professori Eija Könönen muistutti Apollonia Symposiumissa, että onnistunut ja säilynyt ovat hieman eri asia. Vahvaa tutkimusnäyttöä riskitekijöistä on huonosta suuhygieniasta, tupakoinnista, parodontiitista ja huonossa hoitotasapainossa olevasta diabeteksesta.
Tutkimuksen mukaan (Serino & Ström 2009) implantin puhdistuksen onnistuessa peri-implantiittia esiintyi 18 %:lla, jos puhdistus ei onnistunut, esiintyvyys oli 65 %. Vaikka suurin osa potilaista puhdisti hampaansa hyvin, 74 % implanteista oli puutteellisesti puhdistettuja. Lisäksi · 6 mm taskuja esiintyi 6 %:ssa hampaista, mutta 53 %:ssa implanteista. Tutkimustulokset selkeästi painottavat omahoidon tärkeyttä. Tupakointi on yksiselitteisesti merkittävä peri-implantiitin riskitekijä ja se tulee huomioida potilasvalinnassa. Tutkimuksen mukaan (Aglietta ym. 2010) marginaalisen luukadon (· 3 mm) esiintyvyys 10 vuoden aikana oli parodontaalisesti terveillä tupakoivilla 20 %, mutta parodontiittia sairastaneilla tupakoivilla 75 %.
Parodontiumin terveydentila vaikuttaa implanttihoidon ennusteeseen; yli 10 vuoden aikana 97 % terveistä säilytti implanttinsa, kroonista parodontiittia sairastaneista 96 %, mutta aggressiivinen parodontiitti pudotti sen 80 %:iin (De Boever ym. 2009). Toisessa 10-vuotisseurannassa (Roccuzzo ym. 2010) parodontaalisesti terveillä samoin 97 %:ssa implantit säilyivät, mutta keskivaikeaa parodontiittia sairastaneilla 93 %:ssa ja vaikeaa parodontiittia sairastaneilla enää 90 %:ssa. Ienverenvuoto näyttää olevan yleisintä vaikeassa parodontiitissa huolimatta siitä, mikä on plakkikuormitus. Parodontiitin patogeenit assosioituvat ienverenvuotoon ja -taipumukseen. Ei-optimaalinen ylläpitohoito korreloi implanttien menetykseen.
Diabetes on suhteellinen kontraindikaatio implanttihoidolle. II-tyypin diabetes näyttää voimistavan kudoksen tulehdusreaktiota bakteeribiofilmin aiheuttamaan ärsytykseen ja tulehdusreaktion voimakkuus on suurempi kuin ei-diabeetikolla. Huono glykeeminen kontrolli heikentää implantin integroitumista luuhun, mutta hyvässä hoitotasapainossa oleva diabetes ei näyttäisi lisäävän riskiä implanttihoidon epäonnistumiselle.
Potilaan informointi ja sitouttaminen omahoitoon on ensiarvoisen tärkeää ja hammaslääkärin vastuulla on kertoa erilaisista riskeistä erityisesti, kun kyseessä on riskiryhmiin kuuluvat henkilöt. Pitää muistaa kertoa, että implanttia ympäröivät kudokset reagoivat plakin kertymiseen ihan samalla tavalla kuin omat hampaat. Kliinisessä tutkimuksessa säännöllisin väliajoin tulisi implanttien ympärillä mitata ja rekisteröidä ienverenvuoto, taskusyvyys, märkävuoto ja liikkuvuus kuten omasta hampaistosta. Säännöllinen seuranta ja välitön reagointi auttavat välttämään ikävimmät seuraukset; peri-implanttimukosiitti on vielä hoidettavissa, kun taas peri-implantiitin hoitovaste on huonosti ennustettavissa. Jos merkkejä tulehduksesta löytyy, tulisi ottaa röntgenkuva tulehdusalueelta diagnoosin varmistamiseksi.
Oma hammas vai implantti? Parodontiitin Käypä hoito -suosituksessa todetaan, että hoidetut luonnolliset hampaat säilyvät todennäköisemmin toimivina kuin hammasimplantit. Niin tai näin, hyvä suuhygienia, tupakoimattomuus, hoidettu parodontiitti, riskiarviointiin perustuva räätälöity ylläpitohoito ja hyvä yleisterveys ovat parasta niin parodontologisen kuin implantologisen hoidon kannalta.
Kati Kyyrö, Apollonia
Lähde: Professori Eija Könösen luento ”Onko implantit luotu ikuisiksi?” Apollonia Symposiumissa 12.3.2011.