Hoidon tarjontaa säätelevä hoitotakuu ei riitä tasapainottamaan pitkäaikaissairauksien kuormittamia terveydenhuoltojärjestelmiä, sanoo professori Mats Brommels. Jatkossa tulisikin panostaa potilaiden aktivointiin ja pitkäjänteisempiin terveydenhoitosuunnitelmiin.
Hoitoonpääsystä käydään tällä hetkellä kiivasta julkista ja poliittista keskustelua Suomen lisäksi monessa muussakin teollisuusmaassa, kuten Pohjoismaissa sekä Iso-Britanniassa. Keskustelu ei ole suorassa suhteessa varallisuuteen, sillä kaikki nämä maat ovat vauraudeltaan yli OECD:n keskiarvon.
OECD-maissa tavallisin tapa säädellä hoitoonpääsyä on lainsäädännöllä asetettu, kansallinen hoitotakuu, jollainen tuli Suomessakin voimaan vuonna 2005. Suomessa on käytössä ns. kova hoitotakuumalli, jossa hoitoonpääsyn määräaikojen toteutumatta jäämisestä seuraa sanktio.
–Suomessa hoitotakuu onkin johtanut elektiivisten toimenpiteiden odotusaikojen lyhenemiseen, mutta tulosten on todettu olevan tällaisissa järjestelmissä lyhytkestoisia, toteaa Mats Brommels. – Malliin liittyy myös paljon ”sivuvaikutuksia”, sillä se suuntaa resursseja vahvasti.
Toinen tapa toteuttaa kansallinen hoitotakuu on taata kansalaisille vapaus valita terveydenhuollon palveluntarjoaja ja siten luoda kilpailua palvelujen tuottamiseen. Näin toimitaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa. Tällainen ”raha seuraa potilasta”-malli vaikuttaa kestävämmältä tavalta parantaa hoitoonpääsyä.
OECD-maissa hoitotakuulainsäädännöllä on yleisimmin puututtu tarjontaan. Pelkästään tarjontaan keskittyvät mallit, kuten sanktiot ja lisäresursointi, eivät kuitenkaan tuota pitkäaikaista tulosta; tarjonnan ohella on pystyttävä vaikuttamaan kysyntään.
– Kysynnän ohjaaminen ei kuitenkaan ole inhimillisesti helppoa eikä myöskään halpaa. Se vaatii ennen kaikkea lääkäreiltä kykyä priorisoida eniten hoitoa tarvitsevat potilaat.
Kysyntään liittyy myös Brommelsin oma resepti hoitoonpääsyn parantamiseksi.
– Mielestäni ainoa mahdollisuus saada terveydenhuolto toimimaan tehokkaasti on osallistaa potilaat entistä paremmin oman terveytensä hoitamiseen.
Hoitoonpääsyn vertaileminen maiden välillä ei ole helppoa, sillä jonotusta mitataan eri kohdista hoitoprosessia. Tänä vuonna julkaistussa OECD-raportissa asetetaankin tavoitteeksi, että mittaustapoja yhtenäistettäisiin.
Hoitoonpääsyn mittaamiseen ja hoitojonojen merkityksen arvottamiseen liittyy kuitenkin vielä perustavanlaatuisempia pulmia.
– Tutkimuksissa, joissa on selvitetty pitkän jonotuksen vaikutusta ei-kiireellisten hoitojen tuloksiin, on saatu ristiriitaisia tuloksia. Hoitotulos huononee yksiselitteisesti vain, kun on kyse kiireellisestä hoidosta.
Lisäksi suurin osa hoitoonpääsyä koskevasta tutkimuksesta käsittelee erikoissairaanhoitoa ja nimenomaan elektiivisiä toimenpiteitä. Usein elektiivisen hoidon tutkimuksesta tuttu malli, jossa yksittäisiä potilasryhmiä sekä toimenpiteitä käsitellään irrallisina yksiköinä, toimii pohjana myös perusterveydenhuollosta tehtäville arvioille ja raporteille.
– Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan yleensä sovellu esimerkiksi ehkäisevään terveydenhuoltoon tai kroonisten kansansairauksien hoitoon. Kroonisissa sairauksissa hoidontarve on yleensä toistuva, ja yksittäistä hoitotapahtumaa voi olla vaikea erottaa potilaan muusta elämästä.
OECD-maissa 50 vuotta täyttäneistä yli puolella on enemmän kuin yksi pitkäaikaissairaus, ja suurin osa näiden sairauksien aiheuttamista inhimillisistä ja taloudellisista kustannuksista syntyy muualla kuin nykyään mitattavien aikapisteiden sisällä.
– Hoitoonpääsyä tulisikin pyrkiä mittaamaan potilaslähtöisemmin ja suhteessa ratkaistuun terveysongelmaan, korostaen pitkäjänteisyyttä ja hoidon jatkuvuutta.
Laura Kimari, Hammaslääkärilehti 11/2013
Lähde: Professori Mats Brommelsin luento ”Korkeimmassa kädessä? Hoitoonpääsyn toteutuminen OECD-maissa ”STM:n Hoitoon pääsyn määräajat ja -linjaukset -seminaarissa 30.8.2013.