Implanttihoitojen onnistumisen edellytyksenä on tulehdusvapaa suu. Implanttipinta kolonisoituu mikrobeilla välittömästi, kun se laitetaan suuhun, ja ajan mittaan implanttitaskun mikrobifloora alkaa muistuttaa potilaan luonnollisten hampaiden ientaskujen mikrobiflooraa.
Implanttien vieruskudosten tulehdukset ovat parodontaali-infektion tapaan mikrobilähtöisiä sairauksia. Tulehdusvasteen myötä limakalvo irtoaa implantin pinnasta, jolloin muodostuu implanttitasku. Näyttää siltä, että inflammaation eteneminen on nopeampaa implantin vieruskudoksessa kuin luonnollisen hampaan pinnalla. Kun tulehdukseen ei liity marginaalista luukatoa, sairaus on peri-implanttimukosiitti. Sairaus voi olla seurausta myös huonosti istuvista proteettisista rakenteista tai sementtiylimääristä. Tulehduksen edetessä sairaus voi edetä peri-implantiitiksi, jolloin implanttia kiinnittävä luu alkaa tuhoutua. Prof. Tellervo Tervonen muistuttaa, että implantoinnin jälkeen tapahtuu fysiologista luun remodellaatiota jopa 1.5 mm saakka. Fysiologinen purennallinen kuormitus ei yleensä johda marginaaliseen luukatoon: fysiologisesti kuormitetussa implantissa luukato on infektioperäistä. Suuri purennallinen kuormitus (overload) yhdessä tulehduksen kanssa on yhteydessä lisääntyneeseen marginaaliseen luuresorptioon.
Peri-implantiitin merkittäviä riskitekijöitä ovat huono suuhygienia, parodontiittihistoria, geneettiset tekijät, hankitut tekijät (mm. yleissairaudet ja niiden lääkitykset) sekä ympäristötekijät (esim. tupakointi). Tupakoivilla ja diabeetikoilla tulehdusvaste bakteeriärsytykselle on kohonnut. Korkea verensokeri muuttaa myös kudoksia siten, että niiden uudistuminen heikkenee, mistä on seurauksena hidastunut haavan paraneminen. Hyvässä hoitotasapainossa olevaa diabetesta ei pidetä vasta-aiheena implanttihoidolle eikä potilailla ole näin kohonnutta alttiutta implantin vieruskudosten tulehduksille.
· Potilaita, joilla on lisääntynyt alttius implantin vieruskudosten tulehduksiin, tulee informoida kohonneesta sairastumisriskistä jo implanttihoitojen suunnitteluvaiheessa. Samalla heidät pitää sitouttaa oma- ja ylläpitohoitoon; myös riskipotilaiden implanttia ympäröivällä limakalvolla on näin edellytykset pysyä terveenä.
Implantin vieruskudosten tulehdusten havaitsemiseksi tulee tehdä taskumittaus ja rekisteröidä mittauksen yhteydessä esiintyvä verenvuoto. Implanttitaskun syvyyteen vaikuttavat tulehduksen vaikeusaste ja limakalvon paksuus. Tervonen muistuttaa, että implanteissa on hieman syvemmät taskut, kuin luonnonhampaissa.
· 4·5 mm implanttitasku voi olla hyväksyttävä, jos se on tulehdusvapaa eli mittaus ei aiheuta verenvuotoa.
Tervonen painottaa hyvän suuhygienian merkitystä implantin vieruskudosten tulehdusten hoidossa. Proteettisten rakenteiden muotoilun tulee mahdollistaa suun omahoito ja myös ammattihenkilökunnan suorittama ylläpitohoito. Peri-implantiittimukosiitti yleensä vastaa anti-infektiiviseen ei-kirurgiseen hoitoon kohtalaisen hyvin. Sen sijaan peri-implantiitin hoitoon tarvitaan usein kirurgista hoitoa; kirurginen avaus mahdollistaa implanttipinnan mekaanisen puhdistuksen ja dekontaminaation näköyhteydessä. Resektiivinen kirurginen hoito tähtää luutaskujen eliminoimiseen madaltamalla luutaskun seinämiä kun taas regeneratiivisella kirurgialla pyritään saamaan uudisluuta tulehduksessa tuhoutuneen tilalle.
Annika Nissinen, Hammaslääkärilehti 5/2014
Lähde: Prof. Tellervo Tervosen luento Implantin vieruskudoksen tulehdukset · patogeneesi ja riskitekijät Apollonia Symposiumissa 15.3.2014.